Kuinka nopeasti voi aika kulua. Vastahan pienet valkoiset mytyt imivät kilpaa emänsä nisiä autuaan tietämättöminä ulkomaailmasta ja nyt ne ovat jo isoja, juoksevia, purevia ja kiinteää ruokaa mussuttavia vinku intiaaneja.
Pentujen hoitaminen on ihanaa, muttei helppoa. Pennut valvottavat öisin ja ikävöivät emoaan, joka ei enää nuku niiden kanssa öisin, sillä vieroitus on jo käynnistynyt. Ne imevät yhä vähemmän maitoa ja syövät jo hyvällä ruokahalulla kiinteää ruokaa. Pian alkaa erilaisten lihojen ja kalalajien maistelu. Vettäkin ovat pienokaiset saaneet maistaa, mutta se ei ollut mikään hitti. Vesihän on ällön märkää ja kylmää, ei siellä voi kahlata niin kuin lämpimässä ruokamössössä.
Pinkki tyttö on edelleen hyvin pieni, mutta pippurinen. Kirjaimellisesti se pitää puolensa kaksi kertaa suurempia sisaruksiaan vastaan. Sillä on juuri sopivasti luonnetta ja hyvä hermorakenne. Se ei heti ala itkemään, kun sen nostaa syliin, toisin kuin suurin pentu Turkoosi. Sillä menee hermot jo vähästäkin nostelusta, sillä kun on kova kiire aina vastakkaiseen suuntaan. Siitä saisi aivan mahtavan harrastuskoiran lajeihin, joissa tarvitaan kovuutta ja omaa päätä.
Pinkin tytön kohtaloksi on siunattu näyttelykehien valloitus. Toivotaan, että sille tulee oikea purenta ja rakenne vastaisi isänsä kaunista linjaa.
Pennuille olisi pian kiire löytää omat kodit, sillä aika juoksee ja luovutus lähestyy.
Pentujen omistajan kotisivut löydät http://koivumaenkoiratalo.nettisivu.org/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti